Kun olin tanssinut kyllikseni Haagissa ja Antwerpenissa, oli edessä viimeinen hotelliyö. Tulin hotellihuoneeseeni kolmen maissa. Panin merkille oudon äänen. Paikansin sen minibaariin. Pienokainen yritti uutterasti jäähdyttää itseään, mutta hikoili kuumettaan kuin avuton lapsi. Sprite oli lämmin, Mars-patukka kuin aurinkoon unohtunut.

Hätäännyin, yritin jäähdyttää minibaaria avaamalla sen oven. Ajattelin, että se tarvitsisi elvytystä kuin ylikuumentunut kansantalous, ehkä kylmiä pyyhkeitä katolle, ehkä täydellistä alasajoa. Kun se ei ottanut jäähtyäkseen, aloin pelätä tulipaloa. Sähköpalothan alkavat usein rikkinäisistä jääkaapeista. Syttyessään sähköpalo on nopea ja kuuma, kaikki on ohi hetkessä. Näin mielessäni otsikot: “Lupaava kirjailija kuoli traagisessa minibaaripalossa.” Todellakin, ajattelin. Vain rokkitähdet kuolevat hotellihuoneissaan huumeiden yliannostukseen. Neuroottis-koomiset kirjailijattaret kuolevat äkkiarvaamattomissa minibaaripaloissa.

Se olisi ollut dramaattinen loppu tekijän hetkelliselle esiintymiselle kirjansa rinnalla Crossing Border-festivaaleilla: palaa tuhkaksi. Vain kirjoitukset – ja muutama valokuva tanssilattialta sekä minibaarilasku, 2,20 yhdestä syödystä suklaapatukasta – olisivat jääneet todistamaan, että tekijä Pulkkinen koskaan vierailikaan Hollannin ja Belgian maaperällä.

Kuinka ollakaan: minibaari kesti yön yli. En kuollut. Crossing Border päättyi ja minä lensin takaisin Helsinkiin. Kuuntelin kotona väsyneenä ja ikionnellisena Patrick Watsonia, yhtä Crossing Borderin löydöistäni, ja ajattelin, että tietyssä mielessä minä olinkin jäänyt Haagiin ja Antwerpeniin.

Kotona nimittäin olen kirjoittajana hiukan eri. Tanssin yhtä paljon, nauran, mutta kirjoitan toisella tavalla.

Uskon, että kirjoittamisessa on kyse erilaisten hahmojen ottamisesta. Kutsukaa kirjailijoita jakomielitautisiksi tai empaattisiksi eetikoiksi, miten haluatte; joka tapauksessa he tekeytyvät loputtomasti toisiksi tavoittaakseen vieraan kokemuksen. Tämän tehtyään he häipyvät vähin äänin paikalta – tai tuhoutuvat minibaaripaloissa – ja jättävät jälkeensä tekstin. Lukija tekee asumuksensa tekstiin, löytää itsensä. Niin kuuluu olla.

Parasta Crossing Borderissa  oli – musiikin lisäksi – tämä toiseksi tekeytyminen. Yhtäkkiä kirjoitin aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Äimistelin itseäni: oliko vedessä jotakin? Siitäkö siirtymä tyylissä johtui? Ehkä. Tai ehkä kyse oli pelkästään festivaalin ainutkertaisesta tunnelmasta ja Chronicles-projektin poikkeuksellisuudesta. Missään muualla minä en ole kirjoittanut niin pakottomasti pientä novellia joka päivä. Missään muualla minulla ei ole ollut mahdollisuutta tuoda kirjoittamiseeni eräänlaista live-soundtrackia jokapäiväisten musiikkielämysten kautta.

Ja niinpä minä kirjoitin hulluja pieniä novelleja päättömistä naisista ja mielikuvituksellisista rajavartioasemista. En tiedä mistä ne tulivat. Ne syntyivät musiikista tai minusta tai siitä tekijästä joka tuhoutui antwerpeniläisen hotellin kuvitteellisessa minibaaripalossa viimeisenä yönä.

Toivon, että lukija löytää näistä pienistä novelleista itsensä, että hän löytää minut sellaisena kirjoittajana kuin olin Crossing Borderissa viiden päivän ajan marraskuussa 2009, ja me tervehdimme, tanssimme ehkä polkkaa.

Bussi on lastattu täyteen taiteilijoita. Se kiitää Haagin ja Antwerpenin välillä. Tämä on Crossing Border, kirjaimellisesti.  Ne, jotka eivät ole ennen olleet Hollannissa, ihmettelevät tuulimyllyjä. Niityllä pönöttävää Ikeaa ei ihmettele kukaan.

–        Milloin ylitämme rajan, joku kysyy.

–        Onko edes mitään rajaa, joku toinen kysyy.

–        Schengenin sopimus, sanoo joku kolmas: – ei rajoja.

Yhtäkkiä bussi hidastaa, pysähtyy. Bussiin nousee tullivirkailija. Hän näyttää hiukan George W. Bushilta.

–        Mitä nyt, kuski kysyy. – Ei tässä ole ennen tullia ollut.

–        Nyt on, Bush sanoo. – Tämä on uusi direktiivi. Kyse on Euroopan yhdentymisfilosofian uudesta ohjelmasuunnitelmasta. – Pysäytämme rajalla jokaisen taiteilijaryhmän ja esitämme tiettyjä kysymyksiä, enimmäkseen rajanylitykseen liittyen. Myös kysymys Euroopan määritelmästä voidaan nostaa esiin. Onko vapaaehtoisia? On täytettävä lomake.

Taitelijat vetäytyvät huiviensa ja karvahattujensa ja kitaroidensa taakse: he ovat tulleet tänne esiintymään, eivät puhumaan rajoista.

–        Kuulin, että täällä oli joku kirjailija jonka kirjan nimi on Raja. Hän voi tulla ja täyttää lomakkeen.

–        Hän on tuo tumma pälyilevä nainen pinkissä mekossa. – Tuo joka näyttää kanniskelevan mukanaan sekä huolia että riemuja. Menkää ja kuulustelkaa häntä.

Nainen ohjataan tullirakennukseen. Sisällä rakennuksessa on kaikenlaisia lomakkeita. Yhdessä lukee Eurooppalainen unelma. Me yritämme pitää itsemme kilpailukykyisinä, Bush selittää ja hivelee ylpeänä unelma-lomakkeen reunaa. Nainen kohauttaa olkiaan. Hän ajattelee: ehkä jokainen maanosa tarvitsee omat unelmansa.

–        No niin, Bush sanoo. – Asia on yksinkertainen. Minä kyselen, te vastaatte. Täytämme yhdessä lomakkeen, ja sitten saatte jatkaa matkaa Antwerpeniin. Tiedot kootaan yhteen ja niiden pohjalta luonnostellaan uusi eurooppalainen yhteisöllisyyden idea. Voitte kuvitella, että tämän rajan ovat ylittäneet monet taiteilijat. Bono, Lars von Trier…  Mutta nyt asiaan. Kysymys numero yksi.

Bush madaltaa ääntään hiukan, kohottaa lomaketta teatraalisesti. – Mitä ajattelette rajoista?

–        No, nainen aloittaa. – Romaanissani  Raja yritän käsitellä ihmisen identiteetin rajoja, sitä miten ne väistämättä ylitetään. Pyyntö ja siihen vastaaminen ovat yhdenlaisia rajanylityksiä sinänsä. Ja sitten on tietenkin rakkaus. Romaanissani rakkaus ylittää lain, rakkauden voima…

–        Minä en ole kiinnostunut rakkaudesta, Bush keskeyttää. – Olen kiinnostunut Euroopasta. Voitteko kertoa mitä ajattelette Euroopan rajoista. Onko Eurooppa yksi ja yhtenäinen vai rajojen halkoma maanosa?

Nainen miettii hetken.

–        Eurooppa on niin kuin Monsters of Folk.  Näin sen esiintyvän eilen Haagissa Crossing Border-festareilla. Esityksessä oli tärkeitä metaforia rajan ylittämisestä. Monsters of Folkhan koostuu kolmen eri bändin jäsenistä. Kullakin on oma paikkansa, mutta kenenkään rooli ei ole sidottu. Jäsenet voivat myös laulaa toistensa lauluja. Eräänlainen Schengen, siis.

Bush tekee merkinnän lomakkeeseen.

–        Monsters of Folk, hän mutisee kyllästyneellä äänellä.

Sitten häneen tulee eloa. Hän kohottaa kulmiaan epäröiden, nostaa etusormensa pystyyn.

–         Onko se amerikkalainen bändi?

–        On.

–        Aha!! Te siis määrittelette Euroopan amerikkalaisen rockyhtyeen avulla. Onko se teidän mielestänne eurooppalaisen hengen mukaista?

–        Folk, nainen korjaa. – Kyse on folkista.

–        Vielä pahempaa. Määrittelette eurooppalaisen hengen amerikkalaisen kansanmusiikin pohjalta.

–        Hyvä on, nainen sanoo. – Rinnastus on kehnohko. Yritän uudestaan. Euroopassa on kyse myös kielirajoista, niiden ylittämisestä. Minä kuulin eilen belgialaisen runoilijan lausuvan tekstejään. En ymmärtänyt sanaakaan. Mutta siitä, miten hän puhui, ymmärsin jollain tavalla mistä hän puhui. Ylitin kielimuurin – vai pitäisikö sanoa rajan. Menin tutusta kohti tuntematonta ja löysin yllättäen rajan toiselta puolen jotakin tuttua. Siitä rajanylityksessä on ehkä kyse. Siitä Crossing Borderissa on kyse.

–        Ja hän oli belgialainen, tämä runoilija?

–        Kyllä.

Bush tekee helpottuneena ruksin papereihinsa.

–        Hyvä. Lopuksi vielä monivalintakysymys. Onko Eurooppa mielestänne A) valmis B) kesken vai C) ei kumpaakaan, jotain muuta?

–        Ei kumpaakaan.

Tullivirkailija näyttää uupuneelta. Työmääräänsä silmälläpitäen hän olisi ehkä toivonut, että nainen olisi vastannut “valmis”.

–        Mitä se sitten on?

–        Se on auki, ennen muuta auki.

Bush punnitsee hetken vastausta. Sitten hän lyö leiman lomakkeeseen.

–        Hyvä on, hän sanoo. – Voitte mennä, raja on teille auki.

Kirkon hämärässä on vaikea nähdä. Hänen oli tarkoitus mennä suorinta reittiä teatterille, mutta kun hän kuuli, että hänen nuoruutensa sankarifilosofi Spinoza on haudattu hänen hotellinsa naapuriin, hänen oli pakko pistäytyä.

Hän on pukeutunut parhaimpiinsa, sillä hän aikoo kosia Conor Oberstia Royal-lavalla Monsters of Folkin keikan päätteeksi. Hän ei ole ajatellut, miten yhteinen elämä järjestetään. Ehkä hän voi myydä tarinoita ohikulkijoille sillä välin kun Conor tekee musiikkiaan. On helppoa kertoa ohikulkijoiden tarinoita.

Mutta nyt hän on kirkon kohisevassa hiljaisuudessa.

Hautapaasi on yksinkertainen: Baruch Spinoza, 1632-1677.

–      Miksi tulit, Spinoza kysyy haudan takaa. – Minä olen väsynyt, ikiuni on vaativa tehtävä.

Ääni on karheahko; niin on aina, jos on viettänyt vuosisatoja haudassa.

–      Tulin kysymään neuvoa, hän sanoo. – Minä aion kosia tänään erästä miestä.

–      Ahaa. Onko kyse rakkaudesta?

–      On. Tosin etäisestä, mutta rakkautta se on.

–      Miksi?

–      Hän saa laulullaan minun kohtuni tanssimaan.

–      Kuulostaa pakkomielteeltä, Spinoza vastaa. – Ehdotan, että esität kosintasi tanssien. Niin voit tarpeen vaatiessa naamioida sen pelkäksi liikehdinnäksi, perääntyä jos koko homma kusee.  Jätä pääsi tänne pantiksi näistä neuvoista.

–      Mutta miten voin kosia ilman päätä?

–      Johan minä sanoin: tanssi.

–      Pää on melko kova hinta neuvoista.

–      Mitä oikein kuvittelit, luulitko että filosofin neuvojen kysyminen on ilmaista?

–      Hyvä on. Saat pääni.

Hän irrottaa päänsä ja asettaa sen hautamuistomerkin päälle. Hän suree hiukan, sillä hän on aina pitänyt silmiään parhaana myyntivalttinaan.

Ilta on kirkas, hän tuntee viilenevän ilman supistavan kaulasuoniaan. Päättömänä on yllättävän helppo suunnistaa. Ja onhan hänellä vielä jalat juosta, kädet kirjoittaa. Ja hänellä on maksa.

Tosiaankin, hän ajattelee: hänellä on maksa. Ehkä hän voi juoda yhden viskin rohkaistuakseen. Hän pistäytyy baariin ja tilaa Glenfiddichin. Hän kaataa juoman kaula-aukkoonsa.  Yhtäkkiä hän muistaa, ettei hänen luottokorttinsa toimi. Mitä hän nyt tekee? Millä hän maksaa viskinsä?

–      Älä huoli, baarimikko sanoo. – Voit maksaa maksallasi. Me tarvitsemme täällä varamaksoja, lainaamme niitä asiakkaille tiskin alta.

–      Mutta sitten en voi enää juoda tänä ilta, hän hätääntyy.

–      Juo varastoon, baarimikko ehdottaa. Mutta tietenkin se maksaa sinulle enemmän. Sanotaan vaikka käsiesi verran.

–      Hyvä on, hän sanoo. – Vielä triplaviski, saat maksani ja käteni. En vain tiedä, millä sitten kirjoitan. Näillä festivaaleilla on kirjoitettava paljon, osallistun näet projektiin nimeltä The Chronicles.

–      Onhan sinulla sydän, baarimikko sanoo.

–      Se on varattu kosintaan, hän sanoo, muttei mene yksityiskohtiin.

Hän astuu ulos baarista. Hän tuntee itsensä vajaaksi. Se voi johtua myös unenpuutteesta, sillä edellisenä iltana hän tanssi aamukolmeen saakka. Hän kuuli ensimmäistä kertaa St. Vincentin laulavan ja huumaantui äänestä. Hän kuuli Laura Marlingin ja Grizzly Bearin ja oli pyörtyä onnesta. Onnellisuus aiheuttaa toisinaan arvaamatonta keveyden tunnetta, leijuntaa.

Yhtäkkiä hän huomaa, että hänen backstage-rannekkeensa jäi käteen, jonka hän irrotti maksuksi viskeistä. Mitä hän nyt tekee? Miten hän pääsee lavalle?

Hän kysyy teatterin ovimieheltä.

–      Me otamme sisäänpääsymaksuksi myös jalkoja, ovimies sanoo.

–      Mutta minä olen esiintymässä täällä, hän yrittää.

–      Sinua on mahdotonta tunnistaa ilman päätä, voisit olla kuka tahansa.

–      Hyvä on, hän sanoo ja irrottaa jalkansa. – En vain tiedä, miten tanssia ilman jalkoja.

–      Tanssi lähtee sydämestä, ovimies sanoo.

Hän tapaa teatterin käytävällä kirjailija-kollegansa.

–      Näytät hiukan hajanaiselta tänään, joku heistä sanoo.

–      Niin, hän myöntää, tämä festari ottaa voimille.

Alakerrassa hän juuttuu torsoineen ruuhkaan. Hän kaatuu. Hipster-nuoriso polkee hänet jalkoihinsa. Hänen haimansa ja munuaisensa paukahtelevat. Hänen rintansa litistyvät lätyiksi. Hänen nänninsä ovat kuin kaksi litteää pelästynyttä silmää.

Hän päättää hylätä kelvottoman torsonsa. Hänellä on sydän, yhä edelleen. Hän voi tulla toimeen sillä. Hän aloittaa työlään pomppimisen kohti Royal-lavaa.

Monsters of Folk on jo aloittanut. Hän on myöhässä. Hän pääsee kuin pääseekin lavalle. Hän mätkähtelee musiikin tahdissa. Sitä ei voi varsinaisesti kutsua tanssimiseksi. Hänen vasen kammionsa sykähtelee, aorttaläppä muuttuu pyynnön muotoiseksi: Marry me, marry me.

Oberst ei huomaa häntä. Hän pomppii lähemmäs. Hän on aivan Conorin jalan juuressa. Marry me, hän sanoo hypähtämällä toiveikkaasti.

Kun potku tulee, hän ehtii tuntea huumaavan onnen: olen tullut Conorin potkaisemaksi. Hän lentää katsomon yli. Ihmiset luulevat lentävän sydämen kuuluvan esitykseen.

Ennen kuin hän osuu seinään ja muuttuu sohjoksi, hän kuulee kuinka joku yleisöstä kuiskaa: “Ihmissydän painaa 300 grammaa.”

Rakennus on koristeellinen, se näyttää hiukan linnalta. Kuulin, että oikeus ja rauha ja sananvapaus asuvat kaikki täällä, tässä kaupungissa jonka nimeä minun on mahdotonta lausua sylkäisemättä, ja tässä rakennuksessa jonka korkeimman tornin huipulla rehentelee kukko.

Penkillä istuu tyttö, vaalea, ja syö vaahtokarkkeja. Hän näyttää siltä että on päättänyt tehdä luottamuksesta uuden pykälän kansainväliseen lainsäädäntöön: hänellä on silmät jotka kertovat että mitään pelättävää ei ole. Hän on sellainen jonka kanssa kiivetään korkeiden rakennusten katoille, syljeskellään alas, hymyillään kameralle, otetaan kuva, näytetään kieltä kaltevalle taivaalle.

–        Hei, minä sanon. Minä olen Riikka.

–        Minä olen Laura.

Minä tunnen kyllä hänet: hän on Laura Marling. Hän laulaa suurista asioista kevyesti kuin kertoisi jäätelönsyönnistä kesäiltana huvipuistossa.

Minusta tuntuu, että haluan puhua Lauran kanssa jostakin merkittävästä.  Aloitan siis perisynnistä:

–        Tunnetko sinäkin outoa syyllisyyttä tällaisissa paikoissa, minä kysyn. – Minulle käy joskus niin tärkeiden rakennusten äärellä: yhtäkkiä minusta tuntuu niin kuin olisin tehnyt jotain väärin. Niin kuin lapsena kun pelkäsi epähuomiossa varastaneensa kaupasta suklaapatukan ja meni sängyn alle virkavaltaa pakoon.

Laura katsoo minua kuin olisin kertaalleen syöty öljypallo. Hän vilkaisee rakennusta, kukkoa, torneja.

–        Minusta koko paska näyttää sarjakuvalinnalta, hän sanoo ykskantaan.

Laura menee ja potkaisee kiveä monumentin reunassa. Minä ajattelen että hän on samanlainen kuin lauluissaan: uhmakas, kepeä. Hän kantaa ehkä salattuja huolia mutta laulaa ne ilmoille kuin elämä olisi leikin kaltaista.

–        Sitä paitsi, Laura sanoo sitten, – minulla ei ole tapana tuntea syyllisyyttä. Minä syytän enimmäkseen äitiäni kaikesta, se on virkistävää. Kannattaa kokeilla.

Laura näyttää yhtäkkiä ilkikuriselta lapselta. Hän sanoo:

–        Minä voisinkin aiheuttaa pienen skandaalin, eikö se toisi tähän koko systeemiin vähän eloa?

Laura on jo ovella, pyrkimässä porttien läpi pihalle. Minä epäröin, mutta menen perässä. Vartija pysäyttää meidät, tivaa kulkulupaa.

–        Me olemme taiteilijoita, minä yritän. Emme me tarvitse lupaa. Sitä paitsi: meillä on sanottavaa. Minun filosofiystäväni sanoi, että kansainvälinen oikeus on ollut viime vuosina eräänlaisessa kriisissä. Ajatelkaa sitä. Sitten vuoden 2001 terrori-iskujen laki ei ole merkinnyt samaa kuin ennen. Luulen, että sillä on jotakin tekemistä myös talouskriisin kanssa. Valtioiden suvereniteetin ongelma ja niin edelleen. Entä jos me tulemme ja esitämme mielipiteemme?

Minä haron käsilläni ilmaa sanojeni painoksi.

–        Sitä sanotaan sananvapaudeksi, minä lisään ylpeänä siitä, että saan käyttää tätä muotoilua.

Vartija naurahtaa.

–        Menkää jonnekin muualle harjoittamaan sananvapautta. Menkää vaikka leikkipuistoon. Teillähän on vaahtokarkkejakin.

Lauran mielestä vartija on idiootti. Myös minä olen typerä.

–        Jos haluat puhua sananvapaudesta ja laista, älä mainitse niitä, se pilaa pointin, Laura sanoo.

–        Mitä minun sitten pitäisi sanoa, minä kysyn hiukan loukkaantuneena.

Laura kohauttaa olkiaan.

–        Mistä minä tietäisin. Puhu vaikka öljypalloista.

–        Mutta minä haluan puhua tärkeistä asioista, minä sanon. – Haluan puhua vapaudesta!

–        No puhu, Laura sanoo ja kuulostaa turhautuneelta. – Sano jotain tässä. Sinä olet vapaa sanomaan mitä tahansa, minä kuuntelen.

Minä mietin hetken.  Nyt minun on sanottava jotakin tärkeää. Ilma tihenee ympärilläni, Laura näyttää kärsimättömältä.

–        No?

En keksi mitään. Öljypallo on ainoa sana joka tulee mieleeni.

Sitten minä muistan kreikkalaiset käsitteet.

– Tiesitkö, että sananvapauden alkuperä on kreikkalaisessa sanassaparrhesia? Myös isegoria tarkoittaa samaa. Filosofiystäväni kertoi, että…

Laura keskeyttää minut.

–        Mitä?? Sinulla olisi kerrankin mahdollisuus sanoa mitä haluat, ja sinä puhut vanhoista kuolleista sanoista! Ja kehtaat vielä kutsua itseäsi kirjailijaksi. Olet niin epäoriginelli, että minua oksettaa.

–        Keksi sinä sitten jotain omaperäistä, minä sanon.

Minä vaikenen loukkaantuneena. En aio sanoa enää mitään. Olen yhtä mykkä kuin Karadzic oikeuden edessä.

Laura kohauttaa hartioitaan. Sitten hän hymyilee, sanoo:

–        Cross your fingers hold your toes, we´re all gonna die when the building blows.

Unessa minulla oli uusi tietokone, jossa oli moderni ominaisuus: sen saattoi laittaa automaattiohjaukselle kuin lentokoneen. Testasin ominaisuutta, laitoin ohjesanoiksi “Haag” ja “kolumni”. Kone ehdotti kolumnin aiheeksi Derridan Kafka-analyysia Before the Law. “Olethan kuitenkin menossa Haagiin, eikö totta,” kone sanoi. (Sivumennen sanoen koneen ääni muistutti Woody Allenin ääntä.) “On asianmukaista puhua Haagissa Kafkasta, laista ja Derridasta.” Herättyäni Woody Allen-autopilotin ajatukset eivät tuntuneet enää niin hyviltä. Kyse on kuitenkin ennen muuta minun kirjastani.

Laki – lain juridisen kirjaimen muuttuminen merkityksettömäksi pyynnön edessä – sattuu kuitenkin olemaan esikoisromaanini Rajan yksi tärkeimmistä teemoista. Aloin kirjoittaa Rajaa kaksikymmentävuotiaana. Olin lukenut Emmanuel Levinasin pyynnön etiikasta. Ajattelin, että haluan kirjoittaa romaanin, jossa ihmiset esittävät toisilleen pyyntöjä, sellaisia pyyntöjä jotka ylittävät lain. Syntyi tarina Marista ja Julianista, Anjasta ja Annista. Syntyi tarina jossa meinataan kuolla, pyydetään kuolemaa ja lopulta kuollaankin, tarina jossa kuitenkin melkein kaikki jäävät henkiin kertomaan pyynnön voimasta.

Kirjani Raja on käännetty nyt kahdelle kielelle, hollanniksi ja viroksi. Kun oma romaani käännetään ja se alkaa elää uudessa maassa, olo on kuin murrosikäisen lapsen vanhemmalla. Lapsi lähtee matkalle. Sille antaa rahaa, sen yrittää pukea säädyllisiin vaatteisiin, varoittelee sitä tekemästä tuttavuutta hämärämiesten kanssa. Varoituksista huolimatta se laittaa minihameen ja varustautuu äänekkäin mielipitein. Se ei häpeä mitään. Se uskoo, että se on keksinyt itse kaikki ajatuksensa, ettei kukaan ole koskaan ajatellut mitään yhtä syvällistä. Se sanoo: romaanissa teesi ja antiteesi elävät henkilöhahmojen välisessä jännitteessä samanarvoisina, siksi romaanitaide on ennen muuta etiikkaa.

Kun sille yrittää soittaa, se lähettää kännykkäkameralla kuvan itsestään Rembrandt Huisin edessä. Sille lähettää vastaukseksi tekstiviestin: “Älä sitten ainakaan kiroile.” Mutta se ei vastaa. Se lähettää viestejä toisten ihmisten – lukijoiden – välityksellä: “Täällä on vittu fantastista, viime viikon mä hengasin Damissa yksien tyyppien luona, mä en aio enää ikinä tulla himaan!”
Nyt Raja on Haagissa. Pelkään, että se on äänekäs ja mielipiteissään ehdoton, niin kuin nuoriso aina. Pelkään, että se tekee minut naurunalaiseksi osoittamalla mieltä kansainvälisen rikostuomioistuimen aulassa, että menee ja siteeraa Kafkaa itsepäisen väärin: “Lain edessä seisoo paitsi vartija, myös pyyntö.” Pelkään, että murrosikäiseni puhuu kreikkalaisesta tragediasta sopimattomissa yhteyksissä, että se on yhtä aikaa ylevä ja käsittämättömän rahvas, käyttää vittua välimerkkinä.

Lähden sen perään. Laitan punaiset korkokengät. Otan mukaan tärkeimmät ajatukseni ja hiukan malttia. En minä aio tulla Haagiin tukkimaan esikoisteokseni suuta. Se saa kyllä väittää mitä tahtoo. Minä en voi sen mielipiteitä selitellä enkä auttaa ihmisiä ymmärtämään sitä. Niin on tapana teoksilla ja ihmislapsilla: ne alkavat lopulta elää omaa elämäänsä. Mutta ei tekijä, synnyttäjä, kuole. Tekijä on hyvinkin elossa. Tässä hän on, hän saapuu korkokengissään. Katsokaa häntä, hän on laittanut hiukan huulipunaa. Hänen miellyttämistarpeensa on läpinäkyvyydessään liikuttavaa. Hän koputtaa murrosikäistään hartiaan. Murrosikäinen vastaa kärsimättömästi: “Vittu mutsi, mä olisin pärjännyt täällä ilman suakin.”

Ja lopulta teos ja sen tekijä pitävät yhdessä hauskaa. Iltaisin he tanssivat. He eivät ole enää mutsi ja sen pahasuinen tytär; etäältä näyttää kuin he olisivat pikemminkin sisaruksia. Kun he palaavat pöytään, he keskustelevat. Sitä on aikalaiskirjallisuus. Romaani kannattelee väitettä ja vastaväitettä, kirjailija keskustelee.